Tervetuloa, huhtikuu!

Viikonloppu ei tosiaankaan mennyt yhtään niin kuin olin ajatellut... Perjantaina leijuin kaupan kassalle sipsipussin, dippijauheen ja Oatlyn creme fraichen kanssa uskotellen itselleni, että pieni herkku viikonlopun kunniaksi olisi ihan okei. Ei ollut... Lauantaina heräsin turvonneena ja väsyneenä eikä tämä sunnuntaiaamu ollut yhtään sen erilaisempi. Silti eilen suostuin syömään ystävieni kanssa ulkona yllättävän vähärasvaista ruokaa, mutta liikaa silti eikä se riittänyt: suolaisen jälkeen täytyi tietenkin saada makeaa, joten pitihän sitä mennä hakemaan jotain sokerista ja makeaa. Eikä tämäkään riittänyt minun osaltani. Hyvästeltyäni ystäväni hain vielä kaupasta viikonlopun toisen sipsipussin. Mitä.

Minua hävettää, ahistaa, kuvottaa, surettaa, harmittaa, itkettää... Miksi. Miksi pilasin kaiken?!
Tuntuu, että olen taas tipahtanut tähän samaan iänikuiseen kuiluun, jossa teen kaikkea, mitä en haluaisi ja vihaan sitten itseäni. Teen täysin vastoin sitä, minkä tiedän tuovan minulle oikeaa iloa ja onnea. Miksi? Vihaanko itseäni niin paljon? En halua ajatella, että vihaisin, mutta... Onko kuitenkin niin, että en jotenkin vain halua antaa itseni olla onnellinen?

Joka tapauksessa, se tapahtui, mokasin, olen lihava, rasvainen ja ruma, mutta tästä noustaan kyllä! Olen asettanut tarkat tavoitteet tulevalle kuulle, joka onnekkaasti alkaa suoraan huomenna, maanantaina.

Tavoite 1: Ensi viikolla syön maanantaista perjantaihin max 1100 kaloria.
Tavoite 2: Ensi viikon lauantaina painoindeksini on oltava alle 20.
Tavoite 3: Palaan takaisin tanssin pariin ja treenaan kaksi kertaa viikossa enkä missaa enää yhtäkään tuntia!
Tavoite 4: Kahtena kertana viikossa HIIT ja kahtena sali
Tavoite 5: Muiden ihmisten seurassa olen 100% vegaani, koska se onnekkaasti edelleen rajaa vaihtoehtoja todella paljon!

Ja kaikista tärkein tavoite: 1.5. painoindeksini on 18,29 ja olen tuhat kertaa onnellisempi kuin nyt!

Hello April, 

let's bring back the orthorexic in me!

En palaa enää koskaan

Viime yön sekavuus jatkui tänä aamunakin. Heräsin väsyneenä, ärtyneenä, hermostuneena ja surullisena. Miksi? Kaikkihan on hyvin? Olin yön aikana imenyt itseeni menneisyyden tunteita, joista suurin oli juuri jatkuva ärtymys ja löysin itseni saman tunteen keskeltä tänään, vaikka nykyisyydessä mikään ei tosiaankaan ole huonosti! Unet olivat liian todentuntuisia ja syytän tästä kaikesta sitä ihmistä, joka eilen kurottautui menneisyydestä minua tavoittelemaan. "Valivalivali" oli viestisisältö, jonka sain enkä ymmärrä, miksi hän otti yhteyttä? En minä pysty mitään muuttamaan enää joka tapauksessa, joten mitä tuo ihminen luuli saavansa minulta?

Sympatiaa ehkä, mutta minun on vaikeaa tuntea sympatiaa sellaista kohtaan, joka polttaa itsepäisesti siltoja ja suuttuu, kun asiat eivät mene niin kuin hän haluaisi niiden menevän. Tiedän, että sinua ärsyttää, että lähdin, mutta sinullakin oli monta tilaisuutta joko lähteä tai muuttaa asenteesi. Et ilmeisesti ole tehnyt kumpaakaan. Lisä-ärsyyntymistä toivat vihdoinkin eilen saapuneet diffuuserin tikut, mutta edes yön aikana ne eivät olleet imeneet nestettä eli täysin turhia kapistuksia! Kannatti odottaa viikko...

Ei voi mitään, life goes on. Join aamukahvini vaalean harmaata taivasta katsellen ja hiljalleen huomasin sisääni virtaavan oikeita tämänhetkisiä tunteita. Helpotus, onnellisuus, tulevaisuuden odotus innolla, onnistumisen tunteet... En voi uskoa, miten myrkyllisessä ympäristössä ennen elin ja mikä on minulle täysin normaalia. En edes ollut huomannut, miten kupliva onnellisuuteni hupeni viikko viikolta ja vaihtui harmaaseen arkeen, jossa odotin kelloa vilkuillen perjantaita ja viikonloppua. Joka aamu herätessäni aloin vain odottaa sitä hetkeä, kun pääsin kotiin. Tiedättekö, miten vaikeaa on elää sellaisten ihmisten kanssa, jotka haluavat nähdä kaikissa vain heidän huonot puolensa eivätkä osaa lukea muita ollenkaan?

Teille, jotka olitte vuosia osa elämääni, mutta jotka olen vihdoinkin saanut työnnettyä kauemmaksi: ei, minä en halua muistella teitä ainakaan vielä ja ei, en katsele kaihoisasti taaksepäin. Olen helpottunut, kun sain otettua tämän ison askeleen ja loikattua isompaan altaaseen!

Lunedì

Lauantai oli mukava päivä, vaikka pyrkimys vegaaniuteen katosi taivaan tuuliin, kun ystävä toi laktoosittomaan kermaviiliin tehdyn dippikastikkeen pöytään. Sinne niitä perunalastuja upposikin kiitettävään tahtiin ja loppuillan pyörin ähkyssä tekonauraen, koska ilmeisesti se oli ystävieni mielestä oikeasti hauskaa olla niin täynnä. Sunnuntaiaamu valkeni kuitenkin yllättävän vähällä turvotuksella, mutta mieliala oli koko päivän jotenkin outo. Yritin peittää oloa siivoamalla huoneeni lattiasta kattoon, imuroin, pyyhin pölyt, siivosin keittiön, pesin likaiset uunin pellit, pesin pyykkiä... Mielialan kohotessa hieman päätin lähteä kävelylle miettien, miten ihana kevätpäivä onkaan.

Kunnes tuulenmyräkkä heitti silmiini ja suuhuni hiekkaa ja otin muutaman harha-askeleen törmäten olkapäälläni vastaantulevaan mieheen. Silmiä siristellen käännyin nopeasti katsomaan taakseni ja mies tuijotti minua todella tympeällä ja ärsyyntyneellä katseella. Koko tilanne tuli ja meni niin nopeasti tuulen edelleen heittäessä hiekkaa kasvoilleni, etten edes osannut sopertaa `sori´, vaan jatkoin itsepäisesti eteenpäin. Voi luoja, minua hävetti. En todellakaan ole mikään huonosti käyttäytyvä lapsi, jota ei voisi vähempää kiinnostaa muut, en todellakaan! Jomotus olkapäässä muistutti tuosta hetkestä ja minun teki mieli itkeä.

Sain kuitenkin itseni jatkamaan kävelyä vielä ainakin puolitoista tuntia ja päädyin myös kiertämään muutaman kaupan läpi, mutten löytänyt mitään, mihin kuluttaa rahaa. Lopulta päädyin ruokakauppaan, jossa tarkoituksenani oli ostaa jotain kevyttä purtavaa sunnuntaille ja eväät maanantaille. Ja voi apua, en edes muista milloin viimeeksi olisin ollut niin ahdistunut ruokakaupassa! Jokainen vaihtoehto tuntui huonolta, paitsi ne tutut ja turvalliset kookosmaito ja soijajogurtti. Pyörin käytävillä ja olisin halunnut lysähtää itkien ja potkien maahan. Jokaisella käytävällä oli hitaasti eteenpäin valuvia venäläisiä, jotka pysähtyivät tietenkin juuri siihen kohtaan, josta olisin jotain halunnut. Hei hei, hummus ja vegaanijuusto. Hei hei, teet. Ei vahingossakaan katsetta ympärilleen, jos joku muu vaikka haluaisi ottaa jonkun tuotteen siitä kohtaa, jonka edessä nämä henkilöt vielä miettivät, mitä ottaisivat. Haloo, askel tai pari taaksepäin hyllystä, jos et ole vielä tehnyt päätöstä, niin että muutkin mahtuu!

Koko ruokakauppaspektaakkeli oli täysi farssi, mutta sain kuin sainkin kaiken tarvittavan ja kauppaseikkailun jälkeen sain tehtyä itselleni muutaman proteiinipatukan kokeiluun. Olen jo ehtinyt kyllästyä edellisiin resepteihin, joten uusille on tarvetta ja jostain syystä nämä itse tehdyt patukat ovat turvaruokaani. Voisin listata jossain vaiheessa turva- ja pelkoruokiani! Joka tapauksessa, olin kaupasta ostanut valmissalaatin ja sääntönä itselleni olin asettanut, että jos en itse tee salaattia, tulee minun valita joku sellainen valmissalaatti, jota en vielä ole kokeillut. Hei hei vegaanius taas, kun otin mozzarella-pastasalaatin ja voi yäk, minkä makuista! Tai ei oikeastaan kai minkään makuista?

Valinta harmitti ja pakotin itseni syömään salaatin loppuun, jonka jälkeen... Keittiöön tekemään leipää vegaanisella margariinilla ja vegaanisella juustolla. Just. En tiedä, mikä ihme trigger tuo huono salaatti oli, mutta leipä ei todellakaan kuulunut suunnitelmaan! Illalla ahdoin vielä itseeni sokerittomia karkkeja ja tänään aamulla turvotus vatsassa ja kasvoissa oli vertaansa vailla. Ruokakauppasekoilun aikana pyörittelin erilaisia ruokasuunnitelmia päässäni, mutta tänäaamuna lähdin noudattamaan orjallisesti tätä:

Aamupala
- 2 dl vihersmoothieta (kurkkua, pinaattia ja spirulinaa)
- cappuccino
- 2 riisikakkua margariinilla

Lounas
- proteiinipatukka
- banaani

Päivällinen
- hedelmä (tänään viinirypäleitä)
- pähkinöitä

Välipala
- proteiinijuoma (treenin jälkeen)

Iltapala
- hedelmiä soijajogurtilla ja vähän mysliä

Tänään urheiltu kävelyä tunti ja n. 45 min lihaskuntotreeni. Tästä se uusi viikko lähtee käyntiin!

"Rome wasn't built in a day"

Kuka?
Liian nuori pellavapää kaupungin hälinästä.

Trigger?
Uusi ympäristö, jossa saan luoda itseni kokonaan uudestaan. Ihan niin kuin kirjoissa ja elokuvissa, eikö?

Miksi?
Koska kaikkea ei kannata kertoa niille kaikista läheisimmille ihmisille.

Hei, täällä olen! Uuden uutukainen ja silti niin vanha ja väsynyt. Skeptinen? Ehkä vähän, mutta olen saanut tilaisuuden syntyä fenix-lintuna tuhkasta ja aion käyttää tämän tilaisuuden hyväkseni. Blogin perustaminen tuntui luonnolliselta vaihtoehdolta kirjata tuntojani ylös, sillä en uskalla pitää paperista päiväkirjaa. Vainoharhainen? Todellakin! Välillä mietin kauhuissani yön pimeinä tunteina sitä, mitä kaikkea minusta jäisi jäljelle ja siivottavaksi perheelle ja ystäville, jos yhtäkkiä siirtyisin ajasta ikuisuuteen. Tämä blogikin varmasti, mutta silloin taitaisi jo olla liian myöhäistä...

Olen pienen ikäni oireillut ruokaan ja liikuntaan liittyen kaikilla mahdollisilla eri tavoilla. Aluksi olin todella nirso, sitten aloin herkutella salaa, kun sain käytettäväkseni enemmän rahaa kuin aikaisemmin. Sänkyni alusta oli täynnä karkkipapereita, puoliksi syötyjä sipsipusseja ja käärretorttujen pakkauksia. Kuljetin roskat salaa pois huoneestani, vannoin `ei enää ikinä´ ja silti painoni kipusi viisi kiloa vajaaksi "lievästä lihavuudesta". Salaa syöminen muuttui kuitenkin hiljalleen salaa urheilemiseksi, `vielä toiset sata vatsaa´ ja painoni tippui "normaalia alhaisemmaksi". Perhe huolestui, ystävät huolestuivat, oli pakko lopettaa.

Nyt olen oudossa ristiriidassa, jonka toisella puolella on valtaisa ravitsemustietouden lisääntyminen ja panostus terveelliseen ruokavalioon. Toisella puolella on halu välttää kaikkea "turhaa" syömistä ja hivuttaa painoindeksi takaisin alle 18. Turhaa on esimerkiksi aamupala, lounaaksi käy aivan hyvin pelkkä proteiinipatukka ja hedelmä ja iltapalaksi salaatti. Jos viikonloppuisin tiedän joutuvani syömään illemmalla ystävieni edessä enemmän kuin normaalisti, olen opetellut paastoamaan aamupalan jälkeen siiheksi, kunnes on "pakko" syödä.

Panostan tällä hetkellä urheiluun enemmän kuin koskaan ja siksikin haluan takaisin siihen maagiseen painoon, jossa joskus olin. Tiedän nimittäin, että tällä kertaa olen kiinteämpi kuin viimeeksi ja vatsalihakseni tulevat vihdoinkin näkymään! Minua vaivaa kuitenkin edelleen krooninen `äh, jos vaan söisin vähemmän ja skippaisin urheilun´ ja tästä ajattelutavasta yritän päästä eroon. Haluan ihmisten näkevän sen, miten paljon olen panostanut kehooni ja ruokavaliooni. Alan pitää liikuntakalenteria, jotta näen edistymiseni, sillä tällä hetkellä tuntuu siltä, että en edisty mihinkään.

Viime aikoina olen huomannut taipuvaisuuteni ortoreksiaan, koska tieto lisää tuskaa. Kaikki sanovat, että eihän nyt yksi kerta tai eihän aina silloin tälläin nautittuna mikään muuta mitään, mutta entä jos tämä kerta on juuri se yksi kerta liikaa? Maitotuotteet pois, hyi, en halua limaa kehooni. Liha pois, hyi, kehoni ei ole mikään eläinten hautausmaa. Mutta entä se iki-ihana joka-aamuinen vaniljalatteni tai karamellicappuccinoni? Entä treenin jälkeen iltapalaksi 100 grammaa raejuustoa ja tonnikalanpaloja vedessä? Niin, fiksattavaa on vielä, mutta en koe oloani toivottomaksi.

Joten benvenuti, tästä alkaa salainen matkani painoindeksistä 20,2 kohti lukua 17,5! Tällä kertaa en välitä muiden huolesta. `Minähän vain elän terveellisemmin kuin koskaan aiemmin!´

ps. Blogini kuvaus tarkoittaa vapaasti käännettynä vaikeuksien kautta voittoon tai "ei kipuu, ei hyötyy"